Kielet ovat aivan pienestä lapsuudestani asti kiehtoneet minua kovasti. Kotona tuli aivan pienestä lapsesta asti suomen rinnalle espanja, jota opin jo tuolloin puhumaan, mutta kuitenkin selvästi vähemmän ja huonommin, kuin suomea. Lapsesta asti siis totuin siihen, että on oma kieli, suomi, ja vieras kieli, espanja, jolla kaikki on hieman vaikeampaa ja sanoja ei välttämättä tiedä eikä muista. Ajan kanssa toki tuokin kieli tuli paremmaksi, ja aikuisena olen saanut olla hyvinkin kiitollinen, että lapsena tuli opituksi monimutkaiset taivutuspäätteet, joita etenkin espanjan verbijärjestelmässä on ihan suomen kieleen verrattava määrä.
Ympärilläni puhuttiin monia kieliä. Englanti oli yleinen 'salakieli', jota puhuttiin, kun minun ei kuulunut ymmärtää, kunnes aloinkin jo ymmärtää joskus ala-asteikäisenä. Ruotsia ja saksaa opin koulussa. Lukiossa opiskelin ranskaa ja venäjää – noita kahta kieltä, joita suhteellisen usein kuuli, mutta joista ei saanut kerta kaikkiaan mitään tolkkua, ja etenkin ranskan kohdalla motivoi sekin, että se oli englannin jälkeen ainoa muulle perheelle jäänyt salakieli, jota tämä kuopus ei osannut. Sekä ranskan että venäjän kohdalla muistan, kuinka suuri elämys oli, kun ensimmäistä kertaa huomasi ymmärtävänsä jotain puheesta esim. televisiossa, kun aiemmin nämä kielet olivat vain hyvin tunnistettavaa ja kaunista merkityksetöntä ja jäsentymätöntä lurinaa ja äänimaisemaa.
Oma suuri mielenkiinnon kohde ovat muut uraliset (suomalais-ugrilaiset) kielet, ja olen niitäkin opiskellut; eniten viroa, saamea ja unkaria. Näistä viroksi kykenen jopa keskustelemaan jotenkuten, saamea ymmärrän jotenkuten etenkin luettuna, mutta unkarin tuntemukseni on ikävä kyllä monenkin kurssin jälkeen aika anekdotaalista. Tiedän asioita, mutten osaa.
Kun aika on, ja sellainen puuska tulee, kirjoitan tänne ajatuksiani kielistä ja lingvistiikasta, joka on minulle rakas tieteenala.